Tuntsan taianomainen tykkyvaellus

Vuoden vaihteessa selasin läpi kevään akateemisen kalenterini, josta löytyi yksi miltei täysin vapaa viikko helmikuun alulta. Sauma ennen väkirikasta sesonkia vaikutti loistavalta omintakeiseen hiihtolomaan. Talvinen hiihtovaellus oli ollut suunnitelmissa jo pidemmän aikaa ja nyt oli seurakin tiedossa. Tuore tyttökaveri oli koeajamatta pohjoisen talven olosuhteissa. Niissä, joihin en itsekään lähtisi yksin liikkeelle marras-helmikuussa ainakaan vielä nykykokemuksella. Kohteeksemme valitsin Tuntsan kairan alueen, joka oli käytännössä katsoen aidon tunturilapin eteläisin erämaakohde ja siten pari tuntia lähempänä Kuopiota.
 
Puhelimitse tiedustelin paikalliselta kalastajalta suunnittelemani reitin toteuttamiskelpoisuutta. Tärkeiden vihjeiden perään hänen kysymyksensä kuului: ”Montakos miestä teitä sinne lähtee?” Vastasin pokkana, että kaksi henkilöä. Samalla kyllä vahvistui käsitykseni siitä, että Maisan miehuus oli testattava ennakkoon: Neljän ja puolen tunnin kivuton mettähiihtopäivä Vuokatin vaaralla viikkoa ennen reissua vahvisti myös omaa itseluottamustani aiemmin juoksusta ärtyneen polveni suhteen. Kaikki oli pakkausta vaille valmista, joskin edes-takaisin sahaava sääennuste venytti rinkan täytön viimeisiin päiviin.

Vuokatin maisemissa treenaamassa mettäsuksilla hiihtoa

Viikon 4 perjantaina ajoimme Kuopiosta isäni luo Suomussalmelle, josta lähdimme lauantaina aamu-neljän aikaan kohti Sallan Naruskajärveä. Siten pääsimme aloittamaan vaelluksemme heti aamun valjettua Tuntsan pubin pihalta klo 8.50. Reittisuunnitelma oli karkeasti ottaen seuraava: Ensimmäisenä päivänä pitkä, noin 24 kilometrin siirtymäetappi Takkaselän varaustuvalle, jossa kolme yötä ja samoja jälkiä takaisin. Välipäivinä hiihtäisimme fiiliksen ja olosuhteiden mukaan kevytvarusteisia päiväretkiä alueen korkeimmilla tuntureilla. Alkupuoliskon ensimmäisen päivän taipaleesta olin suunnitellut kuljettavaksemme valmista moottorikelkkareittiä. Kuitenkin jo matkaan lähtiessämme saimme kuulla, ettei kelkkoja ollut kulkenut viikkoon ja uutta lunta oli satanut päälle noin 30cm. Ja satoi edelleen.

Ensimmäisen päivän taival sinisellä

Ensimmäiset 7 kilometriä hyödynsimme vanhoja hiihtojälkiä, jotka kulkivat oikeaan suuntaan. Aitatsivaaran nuotiopaikan kohdalla ne kuitenkin tekivät U-käännöksen. 200 metrin oiko takaisin kelkkareitille kulki kuin mummo lumessa: edes leveä, 250cm pitkä eräsuksi ei estänyt uppoamasta reittä myöten pehmeään puuteriin. Kelkkauralla kova pohja helpotti hiihtämistä, mutta 3-4km/h oli silti raskas vauhti loivaan ylämäkeen möyrytessä. Siinä oli täysi työ psyykata itsensä uskomaan, että tämä oli vielä sitä helppoa pätkää ennen loppumatkan varsinaista umpihankiosuutta.
 
Noin kolmen kilometrin tallustelun jälkeen takaamme kuului kelkan ääni. Pubin jäbä oli lähtenyt peräämme nauttimaan pehmeästä alustasta. Se oli päivämme pelastus, sillä edessämme oli neljän kilometrin pituinen tuulisten soiden ylitys. Tuiskun tekemissä kinoksissa kelkkakin oli välillä uponnut reilusti yli puolen metrin syvyyteen suohankeen. Tuore kelkkapohja oli pehmeän upottava, mutta huomattavasti umpista kevyempi. Pilvinen sää kirkastui juuri sopivasti sen verran, että näimme suon yli kuinka alueen korkeimman laen, Sorsatunturin huippu loisti valkeana edessämme. Sen valloitus oli to do -listalla, mutta juuri siinä hetkessä haave päästä yöksi lämpimään mökkiin oli ensisijaisempaa. Suon päässä, Sorsan kodalla pidimme lounastauon. Matkaa oli taivallettu 14km / 4 tuntia, jäljellä oli noin 10 kilometriä ja 4-7 tuntia, joista enää kolme valoisaa. Merkityn reitin ulkopuolelle ei kelkkailijoilla ollut asiaa, joten loppumatkan apumme rajautuivat metsähallituksen satunnaiseen huoltoajoon ja rajavartijoiden jälkiin vyöhykerajalla. Käytännössä katsoen meidän piti siis varautua kulkemaan koko tuo matka omia jälkiämme. Sorsan kota oli hätämajoitteemme, johon voisimme jäädä yöksi, mikäli matka menisi mahdottomaksi. Pussilounaan voimaannuttamina päätimme kuitenkin yksissä tuumin jatkaa kohti Takkaselkää.
 
Suohiihto oli niin nähty, joten lähdimme rinnettä pitkin loivasti ylös suoraan itään kohti rajavyöhykettä. Vyöhykerajalle oli matkaa reilu 2 kilometriä ja siellä uskoin olevan jonkinlaisen kelkkauran. Paikka paikoin puiden suojassa sekä aivan puurajassa hanki kantoi hieman paremmin, mutta pääosin kahlasin menemään reittä myöden. Edes leveäsompaiset sauvat eivät tahtoneet saada kontaktia puuterilumeen, mikä välillä pisti sormet palelemaan vaikka muuten olikin lämmin 26 kiloinen rinkka selässään. Hienoa jälkeä siitä kyllä syntyi, kun Maisa vielä perässä tasoitti pohjiin asti möyrytyn latu-uran. Tunturin seljännettä seuranneen jyrkän laskun tuomista vaikeuksista huolimatta selvisimme takaisin jokilaaksoon ja lopulta vyöhykerajalle. Edeltävien kilometrien toivottomuus alkoi kääntyä takaisin uskoksi, kun löysimme vyöhykerajalta vanhan kelkanjäljen.
 
Loiva alamäki osuus kulki verrattain joutuisasti, joskin kovan pohjan päällä oli jälleen uutta lunta pohkeisiin asti. Kun matkaa oli jäljellä enää noin kolme kilometriä, käännyimme oikoen kohti tupaamme. Pidimme viimeisen evästauon alhaalla notkossa ennen pimeän laskeutumista. Siitedes matkan rasitus ja energiavaje alkoivat toden teolla painaa. Pienetkin nousupätkät tuntuivat vaikeilta ja zigzaggaus häiritsi suunnassa pysymistä. Juuri pimeässä suunnistamisen haasteet olivat syy, miksi olin yrittänyt koko alkumatkan hiihtää reippaalla sykkeellä ehtiäksemme mahdollisimman lähelle tupaa valoisassa. Kellokompassi ei osannut näyttää suuntaa, kun vauhti oli niin olematon. Perinteinen levari säilyi vakaana ilmakuplasta huolimatta. Minua tsemppasi se, että Maisa jaksoi hyvin. Itse tiesin jaksavani — vaikken ehkä koko ajan uskonutkaan.
 
Tuntsan Sorsajoen ylitys onnistui sopivan lumisillan löydettyämme. Edessämme, enää sadan metrin päässä jyrkän penkan takana kulki kartassa polku, jolta uskoin löytyvän myös jäljen. Oikeaan suuntaan jatkuva uranpohja tulikin vastaan nopeasti. Hetken päästä se kuitenkin alkoi kääntyä takaisin laaksoon eikä auttanut muu kuin palata omalle jäljelle. Nyt viimeistään oli toivo koetuksella. Jyrkkä penkka muuttui yhä tiheämmäksi kuusikoksi. Minun oli käytännössä tampattava tasaiseksi 2,5 metriä leveä, kuusten välissä mutkitteleva alusta pystysuoraan rinteeseen. Noin 50 metrin matkaan meni aikaa 15 minuuttia, kun vaivoin pääsimme ylös oikealle polulle.
 
Päivän eväät oli syöty ja muonavarastot rinkan pohjalla, joten päätimme tyytyä kuumaan termosvesihörppyyn. Matkaa oli jäljellä enää kaksi kilometriä ja alla vanha kelkkaura. Pohruamisen aiheuttama matkavaiston häviäminen sai kuitenkin minut tekemään vielä yhden harhapiston uralta poikenneelle kelkkajäljelle. Oli vain helpompi uskotella itselleen olevansa jo lähempänä kuin oikeasti olikaan. Vihdoin varmistuttuani oikealle reitille kääntymisestä pystyin jo nauttimaan maisemistakin. Viimeinen kilometri hiihdettiin kapeiden, tykkylumen peittämien kynttiläkuusten keskellä, joiden lomasta varaustupamme viimein paljastui. Matkaa oli tullut mutkineen 25 kilometriä ja aikaa kulunut taukoineen reilut 9 tuntia. Kroppa oli väsynyt, mutta ehjä.
 
Tuvan lämmitys ja ruuanlaitto sujuivat ongelmitta, mutta saunaan oli jätetty källi: lattia oli kauttaaltaan sentin parin jääpeitteessä. Vajaan 200 metrin päästä tupaa löytyi sula puro, josta saimme pataan vedet. Sauna antoi kunnon löylyt, mikä kruunasi päivän. Kiukaan lämmön ja kirveen avulla jää lohkeili lattialta sen verran, että sain vaivoin sulatettua putken auki kuumalla patavedellä. Se puolen tunnin ronklaus oli ehdottomasti päivän toinen voitto, jottei muina iltoina tarvinnut enää ulkona peseytyä. Sinä iltana uni maittoi hyvin lämpimässä tuvassa.

Sunnuntai-aamuna lähtövalmiina tuvan terassilla

Sunnuntai-aamuun heräsimme tuvan viilentyessä. Olimme kuitenkin saaneet nukkua ja levätä hyvin. Lähdimme ulkoilemaan hiukan ennen puolta päivää. Lumisade oli lakannut, mutta sää oli yhä harmaan pilvinen. Tuvan nurkilta ei lähtenyt tunturiin minkäänlaisia jälkiä, joten latu ylös oli hiihdettävä itse. Tällä kertaa ilman rinkkaa ja hyvin nukkuneena pohruaminen oli huomattavasti helpompaa. Ensimmäisen harjanteen, Takkaselän (+70m) päälle kipuaminen kesti silti noin tunnin. Tasaista seljännettä pitkin, tykkykuusten seassa hiihdimme kohti avotunturia, missä hanki alkoi jälleen kantaa.

Tykkykuusikkoa harmauden keskellä

Lunta puurajassa oli noin 90cm

Mitä ylemmäs nousi, sitä rapeampaa hanki oli. Takkaselkätunturin huipulta (590 mpy) näkymät olivat rajalliset, mutta ympäröivien metsien latvuksista kuitenkin hahmotti olevansa korkealla. Olimme hiihtäneet kolme kilometriä ja 2h 10min. Päätimme pitää päivän rasituksen maltillisena, joten kaarsimme suoraan tunturin harjanteita seuraten takaisin tuvalle. Loppulasku oli huikea, semijyrkkä 100 metrin pudotus takaisin alas laaksoon. Illan hämärtäessä pilkoimme puita tupaan ja lämmitimme saunaa. Tankkasimme hyvin ja kävimme ajoissa nukkumaan. Seuraava päivä tulisi olemaan kahden hiihtolenkin päivä.
 
Heräsin klo 3.30 enkä saanut enää unta. Vielä miltei täysi kuu paistoi kirkkaasti sisään tuvan ikkunasta. Nousin ylös viideltä ja saatuani kaminan tulille lähdin pienelle jaloittelulle. Ilma oli kirkastumaan päin ja tunnelma niin satumainen astellessani ulkona kuun valossa, tähtitaivaan alla, tykkykuusten keskellä. Houkutus lähteä kuutamohiihdolle oli suuri, mutta halusin mieluummin viettää valoisan ajan hiihtäen. Palasin tupaan valmistamaan aamupuuroa. Aamiaisen jälkeen sain vielä nukutuksi pari tuntia ennen kuin lähdimme matkaan yhdeksältä.

Aamunavaus Takkaselän harjanteella

Nousimme vanhoja jälkiämme seuraten ylös tunturiin. Valmista latua pitkin matka Takkaselän harjanteelle kesti enää puoli tuntia. Tuuli oli tyyntynyt edellispäivästä ja taivas alkoi pilkottaa pilvien lomasta. Kuljimme valmista latuamme puurajaan asti, mistä oikaisimme rinteensuuntaisesti Takkaselkätunturin läntiselle huipulle (535 mpy). Kuvat kertokoot enemmän tästä päivästä, kun keli oli mukavan kaunis kamerallekin.

Paksua tykkyä puurajassa

Tunturimaisemaa, pilvien välistä pilkottaa Sorsatunturin huippu

Takkaselkätunturin läntisellä huipulla. Laskettelulasit lämmittävät silmiä, otsaa ja poskia tunturissa.

Kuskoivan tunturi pohjoisessa päin

Jäkälätunturi ja kaunisoiva. Taimpana erottuu myös Sorsan huippu.

Olimme hiihtäneet vasta noin kaksi tuntia, joten päätimme tehdä piston tunturia pitkin länteen Sapakko-oivan suuntaan. Myös tältä suunnalta otimme paljon kuvia.

Kääntöpaikkamme jyrkän kurun reunalla ennen Sapakko-oivaa

Jokeri-kuusi

Tunturin lakea pitkin, taustalla Takkaselän huippu

Luonnon omia lumiveistoksia

Alamäkeä

Näkymä laaksoon juuri ennen loppulaskua. Taustalla Takkaselän huippu.

Puoli kahdelta iltapäivällä laskeuduimme takaisin tuvallemme. Menin suoraan tekemään halkoja, kun Maisa jäi laittamaan lounasta. Emme vielä saunoneet, sillä suunnitelmanamme oli hiihtää toinen lenkki iltakuutamossa, tähtien ja mahdollisesti revontultenkin alla. Kunnon ruokalevon jälkeen kävin esilämmittämässä saunan. Lähdimme yöhiihdolle seitsemän jälkeen kuun tilastollisesti noustessa.

Kuvia erämökkimme pihalta ennen auringonlaskua

Yöhiihdon reittinä oli valmiiksi pohjaamamme, noin 2 tunnin mittainen tunturikierros. Joskin matka sujui suunniteltua joutuisammin näkyvyyden hävittyä kuin pieru kamiinaan. Pakkaslunta tuiskutti vaakasuoraan sitä enemmän, mitä ylemmäs nousi. Kun lamppunsa sammutti, saattoi nähdä yhden tähden. Kuu ei edes luonut kajoaan itäiselle taivaalle. Jo kahdella aiemmalla lenkillä käyttämämme kuusimaja puurajassa oli nyt entistäkin arvokkaampi suoja kaakao-tauon ajaksi.

Kuusimajassa

Katto pään päällä

Avotunturi ei tuonut muutosta maisemiin. Oli tyytyminen kuvittelemaan, miltä tähdet ja kuu näyttäisivät kaareutuneena ympäri taivaankantta. Lisämausteen illan hassutteluun toi se, että Maisan lampusta olivat patterit aivan lopussa. Oma akkulamppuni valaisi vielä tietä, muttei sekään enää täydellä teholla. Pimeässä ja tuossa kelissä ladun seuraaminen olisi ollut vaikeaa, vaikkei lumi ollutkaan tuiskuttanut sitä vielä umpeen. Onneksi meillä oli kuitenkin puhelin sekä yhdet varaparistot, jotka vaihdoimme Maisan lamppuun juuri ennen loppulaskua. Kolmas kerta tunturista alas — nyt lamppu päässä — oli jälleen upea syöksy! Esilämmitetty sauna oli valmis, kunhan olimme saaneet pussi-illalliset vedettyä naamariin. Oli hyvä ehtiä nukkumaan puoleen yöhön mennessä, sillä seuraavan päivän paluumatkasta olisi taas tulossa pitkä latu. Itse tosin pääsin pehkuihin vasta hieman ennen yhtä viimeistellessäni kaminaa ja metsästäessäni tuvan ikkunasta tuloksetta revontulia jälleen kirkastuvassa talvi-yössä.
 
Tiistai-aamuun heräsimme kellon soidessa seitsemältä. Kuu valaisi ikkunasta vielä hetken, kunnes väistyi nousevan auringon tieltä. Tosin laakson ympärille oli jälleen kertymässä uutta pilvipeitettä. Myöhäisillan lämmitys riitti hyvin pakatessamme kamppeita hiljalleen viilenevässä tuvassa. Kun olimme saaneet paikat kuntoon, kello oli vaille yhdeksän eli juuri sama lähtöaika kuin ensimmäiseen päivään. Tupa oli palvellut meitä erittäin hyvin. En oikein uskoisi osaavani nauttia telttailusta samalla tavoin, ainakaan talvisaikaan. Toki se on osittain välineiden ja osaamisen puutetta, mutta kaikesta huolimatta tuskin palautuisin pitkistä siirtymistä ja päiväretkistä riittävästi telttailemalla. Ja loma kun on niin saahan sitä vähän luksustakin olla.

Paluumatkan poikkeavat reitinvalinnat punaisella

Alkumatkan kuljimme kolme päivää vanhoja jälkiämme alas laaksonpohjaa päin. Ensimmäisen illan umpihankioikomme olisi nyt alkuun ollut leppoista alamäkeä, mutta vastarinteen viimeinen 20 nousumetrin töyräs sai meidät kiertämään uraa pitkin kahden kilometrin lisälenkin. Tuo nousu olisi voinut ottaa yli puoli tuntia ja viedä tärkeitä mehuja Sorsatunturin valloituksesta, mikä oli päivän agendamme. Hiihdimme pitkin vyöhykerajaa, jolla ei ollut kulkenut uusia kelkkoja. Edessämme oli 8 kilometrin ja 300 vertikaalimetrin mittainen, lähes yhtenäinen nousu tunturin huipulle. Välillä pääsimme kulkemaan vanhoja jälkiämme, kunnes taas jatkoimme uutta latua vyöhykelinjaa ylöspäin. Ilma oli koko ajan kirkastumaan päin. Puurajan kohdilla näimme tunturien huiput ja auringon pilkistävän pilvien takaa. Maisemat olivat upeat!

Lännessä jäkälätunturi

Kaakossa aurinko

Etelässä puiden takana pilvetön Sorsatunturi

Idässä, vyöhykkeen puolella lumista tykkymetsää

Takana pohjoisessa Takkaselkä pilvien seassa

Kuvaus- ja evästauon jälkeen kiristin hieman vauhtia. Tiesin, että huippu voisi mennä takaisin pilveen hetkenä minä hyvänsä. Mäki jyrkkeni, mutta reippailla askelilla pystyi etenemään suorin suksin puoliupottavassa tuiskuhangessa. Tunturin harjanteelle oli matkaa enää muutama tolppaväli ja taivas oli yhä kirkas. Mäki kuitenkin painoi jaloissa niin, että muutaman minuutin välein oli pidettävä pieniä hengähdystaukoja. Juuri kun saimme suksemme tunturin harjanteelle, noin kilometrin päässä siintänyt Sorsan huippu peittyi paksuun pilvikerrokseen. Hetken vielä tsemppasin, kunnes romahdin ja päästin Maisan edelleni. Pieni kevennys teki hyvää hapokkaimman pätkän perään.
 
Vuorovedoin kipusimme ylös hämärää tunturin seljännettä, joka tuntui vain jatkuvan. Nousu loiveni, vaikka huipun piti olla jyrkän töyrään päällä. Edessä sumuinen maasto näytti aivan tasaiselta, mutta taakse katsoessaan näki ladun koko ajan nousevan. Suksi upposi hiukan enemmän kuin Takkaselän tunturissa. Olin jo melkein varma, että olimme huipulla kunnes viimein edessä näkyi jyrkkä loppunousu. Huipun hanki oli tuiskunnut rapean jäiseksi, mikä vaati kanttaamista. Etenkin oikealla puolen rinne laski niin jyrkästi, ettei kaatumiseen ollut varaa. Ylhäällä (623m) tunsi voittajafiiliksen, vaikka maisemat olivat rajalliset. Näimme vain etelästä pilvien läpi työntyvän auringon, joka vaikutti olevan kuin kosketusetäisyydellä jäiseltä tunturin kamaralta. Tuo upea näky korvasi ainakin osin ne maisemat, joista olimme haaveilleet.

Nipin napin maan pinnalla

Huipputyyppi

Laskeutuminen korppuisessa hangessa oli seuraava issue. Viistoloikalla ja leveällä laskuasennolla pääsimme kuitenkin kumpikin turvallisesti alas Vaarinkehuman kämpälle. Sen luona pidimme lounastauon, vaikka sisälle nykyisin yksityisomisteiseen tupaan ei ollut asiaa. Olimme taas takaisin moottorikelkkareitillä, jolla oli nyt ajanut lähipäivinä useita kelkkailijoita. Matka Sorsan juurelta alas Tuntsan pubille kestikin enää kolmisen tuntia. Kaiken kaikkiaan viimeiseen päivään oli kulunut taukoineen 7,5 tuntia ja matkaa 27km. Vaelluksen kokonaispituus oli 75km / 24h (ilman lounastaukoja) eli keskivauhti vähän yli 3 km/h.
 
Loppuviikon vietimme Sallassa mökkeillen ja laskettelurinteitä (Pyhä, Salla, Ruka) koluten. Kävin myös yhden sileän perinteisen lenkin Sallan ladustolla. Hampaankoloon jäi se, ettei Ruuhitunturin lenkkiä ollut ajettu. Se on vielä joskus nähtävä kapein suksin. Sesongin ulkopuolella sai lasketteluakin tehdä koronaturvallisesti, kun hisseihin ei tarvinnut jonottaa ja omat eväät nautimme ulkona. Laskettelukeskuksia on nyt tärkeä tukea etenkin viime kevään vaikeuksien vuoksi.

Sallatunturit aamuauringossa

Swimrunista minulla ei tällä hetkellä ole paljon jaettavaa. Omat kisakuviot ovat vielä auki niin kisojen, parin, kuin yhden viheliään polvivaivan suhteen. Asiat ovat kuitenkin lutviutumassa ja kerron niistä lisää sitten kun itsekin taas tiedän. Se on kuitenkin selvää, että tulen edelleen kehittämään osaani kuopiolaisen ja koko suomalaisen swimrunin puolesta puhujana sekä varmasti myös itse haastamaan itseäni kesän kilpailuissa. Hienoa on ollut kuulla, kuinka Puruvesi on vetänyt väkeä! Osallistujat ovat loppupeleissä he, jotka tekevät tapahtuman. Niin myös Kuopiossa, joten tervetuloa mukaan 10.7.2021. Kaikki info löytyy näiltä sivuilta.